Home sweet home

Aika katkaista hiljaiselo ja kertoa kuulumisia 👇🏼

Leikkauksesta tulee pian täyteen kolme viikkoa, ja toipuminen siitä menikin ihan toisin kuin luulin tai mihin olin varautunut. Miten kaikki sitten meni?

Ennen leikkausta

Maanantaiaamuna 30.9. jännitys oli huipussaan. Onneksi taksikuskiksi tuli tuttu, joka auttaa rauhoittumaan jännittävissä tilanteissa. Kiitos Kela-taksien toivetaksisysteemin❤️ Osastolle päästyäni minut saatettiin pimeään huoneeseen, koska huoneen ensimmäinen potilas nukkui vielä yöuniaan. Vaatteiden vaihto ja sängylle odottamaan leikkausta. Lääkäri kävi aamulla ja kertoi miettineensä leikkauksia. Akillesjänteen pidentäminen tehdään, mutta hän oli tullut toiseen aatokseen jänteen siirron kanssa, jossa riskinä oli ponnistusvoiman menettäminen kokonaan. Päädyttiin ettei tehdä sitä, koska saman asian voi korjata peroneustuilla tai jalkineilla. Leikkaukseen lähdettiin yhdeksän aikoihin. Valitettavasti myös puhelin piti jättää lukittuun kaappiin, vaikka niin toivoin saavani kuvamateriaalia leikkaussalista. 

Leikkaussali

Leikkaussalissa oli vastassa kolme henkilöä. Siirryin sängyltä leikkauspöydälle istumaan. Kanyylien laiton jälkeen oli vuorossa selkäydinpuudutus, jota olin jännittänyt paljon. Ennen sitä minulta kysyttiin haluaisinko rauhoittavia lääkkeitä. Todellakin. En tiedä alkoiko minua vain muuten tilanteen jännittävyyden takia huimaamaan, vai sainko jo jotain ainetta suoniin, mutta päässä alkoi pyöriä välittömästi. Rauhoittavat iskivät lujaa ja vaivuinkin jonkin sortin horrostilaan. Puudutuksen laitto selkään ei tuntunut lainkaan. Sitten asetuttiin mahalleen, haettiin mukava asento ja odoteltiin puudutuksen vaikutusta. Vaikutusta testattiin roiskimalla kylmää vettä ensin käteen, jotta tietää miltä sen pitäisi tuntua ja sitten selästä alaspäin vaiheittain, jolloin pystyin kertomaan tunnenko vettä vai en. Puudutuksen aikana myös leikkaavat kirurgit saapuivat saliin, mutta heitä en edes nähnyt. En tiedä nukahdinko jossain vaiheessa, vai olinko vain horroksessa, mutta anestesialääkäri kyseli jatkuvasti onko kaikki hyvin. Leikkauksen loppuvaiheessa huomasin rauhoittavien vaikutuksen lakkaavan, koska olo tuntui skarpimmalta. Vaikka minulla oli lämpöpeitto koko leikkauksen ajan, olin aivan jäässä ja tärisin koko loppuajan. Siinä kohtaa jo kuulin leikkauksen olevan loppusuoralla, joten yritin vain kestää. Kipsausvaiheessa kysyin saanhan pinkin kipsin, mutta leikkaussalissa oli saatavilla vain valkoista. Tylsää. 

Leikkauksen jälkeen

Leikkauksen jälkeen lämmittelin ja torkuin heräämössä. Juotavaksi sai pillimehun. Ajantaju meni sielläkin, mutta minulle kerrottiin tarkkailuosaston aukeavan yhden jälkeen, jonne siirtyisin vasta sitten. Tarkkikselle siirryttäessä hoitaja lähti hakemaan tärkeimmät tavarat eli puhelimen, kuulokkeet ja laturin. Päivän ja illan aikana tarkkikselle tuli vielä kaksi huonekaveria ja yö meni rauhallisesti. Aamulla kävi lääkäri ja fysioterapeutti. Lääkäri kertoi, että seuraavana päivänä voi jo alkaa varata painoa jalalle maksimissaan 50% eli seisoa saa molempien jalkojen päällä. Pohjelihaksen aktivoiminen on kielletty, koska sitä jänne ei vielä kestä. Akillesjänne on normaalisti peukalon paksuinen. Minun nilkassa jänne on nyt pikkurillin paksuinen. Pituutta akillesjänteelle saatiin tällä operaatiolla lisää 4,5cm. Aamupäivällä minut siirrettiin takaisin omaan huoneeseen osastolle.

Seuraavana päivänä minulle vaihdettiin kipsi, koska lääkäri halusi myös varpaan kipsin sisään. Vihdoin sain valita värin ja tietenkin siitä tuli pinkki! Seuraavat päivät meni torkkuessa, kipulääkkeitä syödessä ja pohtiessa mihin seuraavaksi. Hoitajat kävivät juttelemassa jatkosta. Maskuun olisi päässyt vasta 14.10., joten minut laitettiin jonoon odottamaan vapautuvaa osastopaikkaa jostain. Jonot olivat pitkät. Päivien mennessä, huomasin liikkumisen parantuvan koko ajan. Kävin edelleen vessatuolilla hoitajien avustamana vessassa, mutta siirtymiset ja nousut sujuivat koko ajan paremmin. Alkoi kytemään ajatus pärjäisinkö sittenkin kotona. Tuli hetkiä, jolloin kotiutuminen tuntui loistavalta ajatukselta ja seuraavassa hetkessä tuli tunne, etten tule pärjäämään. Leikkauksen jälkeisenä viikonloppuna lähdin porukoiden kanssa kanttiiniin. Pyörätuoliin ja siitä pois siirtyminen sujui jo hyvin. Kanttiinissa ollessa päätin käydä kokeilla invavessaa yksin. Seisoessani pytyn edessä tajusin, että minun pitäisi kääntyä 180 astetta, jolloin väkisinkin leikatulle jalalle olisi tullut hetkellisesti 100% paino. Siinä se oli, ainoa este osaston ja kodin välillä. 

Viikko leikkauksen jälkeen maanantaina pyysin saada jutella fysioterapeutin kanssa. Kysyin, onko todella niin, että leikatulle jalalle varattu paino ei saa missään vaiheessa ylittää 50 prosenttia, vai voisiko se kestää sen siirtymätilanteissa. Enhän ollut kuitenkaan alkamassa hyppiä jalalla, vaan käyttää sitä vain hetken. Kerroin, että se on ratkaiseva tekijä kotiutumisen kannalta. Fysioterapeutti lähti metsästämään lääkäriä, jonka tavoittaminen osoittautuikin haasteeksi, sillä hän oli kulki koko päivän leikkauksesta seuraavaan. Kolmen jälkeen fysioterapeutti tuli ja kertoi jutelleensa lääkärin kanssa - varata saa yli 50%. Huh, voisin siis kotiutua heti. Päätin kuitenkin odottaa seuraavaan päivään. Jääkaappi oli tyhjä ja avustaja lomautettuna. Olin varautunut olemaan reissussa vähintään kuusi viikkoa.

Home sweet home

Kotona on mennyt kaikki loistavasti. Kaikki toiminnot sujuu ihan niinkuin ennenkin. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut, kävellä ei saa, koska pohjelihasta ei saa aktivoida, mutta kaikki muu toimii kuin ennenkin. Suihkuun mentäessä pitää kipsi pakata muoveihin, mikä on hieman työlästä, mutta kuitenkin onnistuu. Kipuja ei enää ole ja Panadolia on pystytty jo vähentämään. Tulevana maanantaina 21.10. tulee kolme viikkoa täyteen ja on varattu aika ompeleiden poistoon ja kipsin vaihtoon. Vielä on epäselvää millainen kipsi tulee tilalle.

Kotona olo on ollut ihanaa, mutta jokseenkin tylsää. Ei ole oikein tekemistä ja päivät menee Netflixiä tuijotellen. En ole tottunut tällaiseen, sillä päivisin on yleensä aina jotain ohjelmaa - joskus liikaakin. Olisi kyllä aikaa tehdä vaikka ja mitä, mutta silti ei kuitenkaan kiinnosta. Fysioterapiaan palasin jo heti, joka on virkistävää vaihtelua kodin seinille. Ystäviä ja perhettä käy kylässä kyllä, mutta vuorokauteen jää silti tunteja. Nyt kuitenkin alkaa jo uskaltaa lähteä liikkeelle ja ensi viikollakin on luvassa kaikenlaista ohjelmaa, vähän kerrallaan. Onneksi kotona on aina kuitenkin yksi huomiota kaipaava seuralainen - Jäbä 🖤🐾