Saako vammainen harrastaa?

Päivän fiilis on ollut tänään pettynyt ja turhautunut. Sain aamulla kolme kuukautta vammaispalveluissa käsittelyssä olleen päätöksen. Ei myönnetä, ei myönnetä ja ei myönnetä.

Aloitin kesän alussa urheilemaan pitkän tauon jälkeen. Kaarinaan avattiin toukokuussa uusi esteetön kuntosali - loistava mahdollisuus harrastaa liikuntaa pyörätuolista huolimatta. Tavoitteeni oli käydä salilla kolme kertaa viikossa. Työelämän osa-aikaisuuden ansiosta oli vihdoin energiaa. Fysioterapeuttini kannusti harrastamaan ja auttoi ohjelman teossa. Kesän aikana huomattiin mahtavia tuloksia - voimaa on tullut lisää, mikä on harvinaista lihastautia sairastavalle. Nyt ei puutu siis muuta kuin lisämatkat kuljetuspalvelupäätökseen, jotta harrastus voi jatkua.

”Vammaispalveluasetuksen 6 §:n mukaan kuljetuspalveluja on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle siten, että hänellä on mahdollisuus suorittaa välttämättömien työhön ja opiskeluun liittyvien matkojen lisäksi vähintään 18 yhdensuuntaista jokapäiväiseen elämään kuuluvaa asiointi- ja vapaa-ajan matkaa kuukaudessa.” (Lähde: thl.fi).

Vähimmäismäärä, eli 18 yhdensuuntaista matkaa tarkoittaa käytännössä yhdeksää edestakaisin kuljettua reissua kuukaudessa, eli noin 2,5 reissua viikossa. Vapaa-ajan matkojen pitäisi kattaa esim. kauppareissut, ystävien ja perheen kanssa tapaamiset, kynsihuollossa ja kampaajalla käymiset, keikkamatkat, ravintolat, shoppailut ym. Kaikkea siis mitä nyt 30-vuotiaan naisen elämään voi kuulua. 2,5 reissua viikossa on siis melko vähän. Mieti kuinka monta matkaa sinä kuljet viikossa. Kolme kertaa viikossa kuntosalilla käymiseen matkojen tarve lisääntyisi vähintään kuudella yhdensuuntaisella matkalla. Tämä tarkoitti sitä, että matkoja tuli hakea lisää. 

Samalla hakemuksella, päätin kysyä mahdollisuutta käyttää taksia Raisiossa käymiseen. Kuljetuspalvelualueena on siis asuinkunta ja sen naapurikunnat. Asuessani Kaarinassa, Raisio ei kuulu alueeseen. Saan siis esimerkiksi matkustaa Nauvon tai Paraisten perukoille, mutta en saa käydä Ikeassa tai Myllyssä, jotka kilometrimäärältään (ja näin myös euromäärältään) olisi huomattavasti pienempiä. Perustelin hakemukseen tarpeen ja kilometrimäärät.

Kolmantena hakemuksessa päätin kokeilla hakea vakiotaksioikeutta, eli oikeutta käyttää vain tiettyjä taksikuskeja. Tästä aiheesta lisää joskus myöhemmin.

Tänään, päivää vaille kolme kuukautta käsittelyssä ollut päätös viimein tuli. Kolme kertaa ”ei myönnetä”.

Tuntuu, että minulla ei siis ole tasa-arvoista oikeutta harrastaa niin kuin terveillä ja se todellakin turhauttaa. Terveydestä ja kunnosta huolehtimisella olisi pidempiaikaisia hyviä seurauksia, joilla voitaisiin välttää jopa tuhansia euroja myöhemmin terveydenhuollossa. Matkojen vähyys tarkoittaa myös sitä, että kodin ulkopuolelle on yhä vaikeampi päästä, joka johtaa syrjäytymiseen ja jopa masennukseen.

Miksi vammaisella ei ole oikeutta harrastaa?